Vähemmän

Tammikuussa, vuoden alkaessa, on tapana tehdä lupauksia ja päätöksiä tulevalle vuodelle. Lupauksia olla terveempi, parempi, enemmän. Saavuttaa suurta ja tehdä enemmän. Elää parasta mahdollista elämää ja olla se paras versio itsestä.

Tiedättehän? Se uusi vuosi, uusi maanantai, uusi elämä.

Olen tehnyt näin niin monta kertaa itsekin. Tehnyt päätöksiä ja lupauksia, jotka ovat edellyttäneet tehokkuutta, ponnisteluja, eteenpäin puskemista, itseni ylittämistä ja muuttumista. Kehittymistä, suorittamista.

Jokainen vuosi oli se, kun treenaisin VIELÄ enemmän, tekisin VIELÄ enemmän töitä unelmani saavuttamiseksi, söisin VIELÄ tarkemmin enkä herkkuja koskaan – ja syksyllä voittaisin sen mestaruuden.

Päädyin itkemään pettymystä hallin ulkopuolelle. Olin niin pettynyt, että kaikki se ponnistelu ja omistautuminen ei edelleenkään riittänyt. Epäonnistuin kerta toisensa jälkeen. En ollut tarpeeksi, en vieläkään riittänyt.

(Pieni paljastus: Voitin sen Euroopan mestaruuden vasta, kun olin pienen taaperon äiti, elämässä oli muutakin kuin urheilu ja vietin päivät hiekkalaatikolla tai muskarissa enkä edes syönyt niin tarkasti kuin aina aiemmin – itseasiassa söin ja lepäsin paljon enemmän kuin koskaan aiemmin..)

Kuva: Tapani Moisala 2016

2020

Viime vuonna ajattelin olevani valmis uuteen vuoteen ja vuosikymmeneen. Olin löytänyt ilon urheiluun jälleen, haaveilin kilpailemisesta BJJ:n salikisoissa ja uusia työkuvioita putkahteli eteeni.

Valmis vuoteen 2020.. Vähänpä tiesin.

Vuosi oli kummallinen, raskas, surullinen, opettavainen ja onnellinen. Voiko se olla kaikkea tuota edes kerralla, kai se voi.

Kevään jälkeen minussa aktivoitui taas suuri pelkoni. Se, mistä olin jo opetellut hiukan päästämään irti. Pelko siitä, että en riitä ilman suorittamista ja suorituksiani. En riitä omana itsenäni, en ole kyllin hyvä. Eikä se pelko ehkä ihan aiheeton ollutkaan.

Pelkäsin, että en riitä. Aloin tehdä enemmän töitä aikaisin aamulla, myöhään illalla, viikonloppuna. Venyin yli rajojeni, joustin ja tsemppasin. Nukuin vähemmän, söin harvemmin, urheilin vähemmän. Voin koko ajan vain huonommin, olin yksinäisempi kuin ikinä, vaikka olin käytännössä koko ajan joko kotona tai töissä – eli en hetkeäkään yksin.

Kyllä. Kehityin, menin eteenpäin, loin uutta ja selvisin. Mutta minkä kustannuksella? Kroppa meni aivan sekaisin univajeesta, ruoka ei maistu vieläkään kunnolla ja mikään määrä unta ei tunnu riittävän.

Lokakuun alussa olin Kolilla viikon perheeni kanssa, ja sitten vielä viikonlopun kolmistaan ystävieni kanssa. Pysähdyin, koin jotain selittämätöntä yhteyttä luontoon ja niihin ikivanhoihin kallioihin. Hengitin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa vapaasti.

Päätin, että en jousta enää vapaapäivistäni ja aion sanoa useammin kiitos ei. Omien rajojen asettaminen on pelottavaa, koska aina on ihmisiä, joille se ei ole ok ja joille en riitä näin. Minuna itsenäni. Aina on ovia, jotka sulkeutuvat, kun sanon “ei”. “Face the fear and do it anyway” oli mantrani aina, kun menin kehään. Olkoon se mantrani tässäkin asiassa.

Tajusin, että mun ei tarvitse olla aina tavoitettavissa eikä mun tarvitse venyä yli rajojeni.

Päätin, että suunnittelen kalenteriin ensimmäisenä vapaapäivät ja vasta sitten työpäivät. Todennäköisesti tämän päätöksen ansiosta jaksoin loppuvuoden, vaikka nyt olenkin väsynyt.

Onnellisuus ja hyvinvointi ei tule suorittamalla. Tänä vuonna en suostu suorittamaan mitään. Ehkä tämä on se vuosi, kun vihdoin uskaltaisin olla jatkuvasti ponnistelematta ja puskematta itseäni ylisuorituksiin (useimmiten epäonnistuen), uskaltaisin olla olematta se paras versio itsestäni. Uskaltaisin vaihteeksi olla tyytyväinen näin. Minä riitän. Eikä kehitys loppunutkaan tyytyväisyyteen.

Meinasin kirjoittaa tähän, että vähemmän on enemmän.

Vähemmän aikaa tavoitettavissa. Vähemmän töitä ja somea. Vähemmän venymistä ja iltamyöhään sähköposteihin vastaamista. Vähemmän tietokonetta ja aikatauluja. Vähemmän tavaraa ja rojua.

Kuitenkin tajusin, että todellisuudessa toivon, että tuleva vuosi on sittenkin enemmän.

Enemmän vapaa-aikaa, lomapäiviä, hitaita aamuja, köllöttelyä sängyssä lapset kainalossa, aamutreenejä.

Enemmän aikaa perheelle ja ystäville. Ympärille oikeita ihmisiä, läsnäoloa ja merkityksellisiä kohtaamisia.

Enemmän aikaa luonnossa, metsässä ja veden äärellä. Kävellen, juosten, pyöräillen, hiihtäen, uiden, liikkuen. Minä voin hyvin, kun liikun.

Enemmän unta, lepoa ja aikaa palautumiselle.

Enemmän tilaa hengittää, vapautta.

Enemmän mahdollisuuksia toteuttaa itseäni ja tehdä sitä, missä olen hyvä.

Kyllä, tavallaan vähemmän on enemmän. Vähemmän jotain tiettyjä asioita, mahdollistaa enemmän näitä muita asioita.

Enemmän oikeita asioita, oikeita ihmisiä. Enemmän minun arvojeni mukaista elämää.

ONNELLISTA ALKANUTTA VUOTTA 2021 SINULLE!

Cami