Kilpaurheilijasta äidiksi

Olen tehnyt jonkinlaista luopumistyötä jo pitkään, reilusti yli vuoden. Kenties kauemminkin. Ainakin aika tarkalleen siitä asti, kun näin toisen lapsemme, pienen poikamme, ultraäänilaitteen ruudulta. Ainakin siitä saakka olen tätä ajatusta pyöritellyt mielessäni.

Enimmäkseen en ole edes miettinyt koko asiaa, hetkittäin taas tulee valtava ikävä.

Ja silti tuntuu jotenkin tosi vahvasti, että just näin on hyvä.

Petri Mast 2018. (Kuvaa rajattu)

Esikoisemme syntymän jälkeen olin about näihin aikoihin eli noin 9 kuukautta synnytyksestä kehässä, Unkarin Maailman Cupissa. Ei niin mitään järkeä, mutta haluni ottelemaan oli suurempaa kuin järkeni ääni. Tai kenenkään muunkaan järjen ääni.

Minun oli pakko päästä kehään, koska tunsin, että kadotan itseni muuten.

Minä ja pieni rakkaani Unkarissa World Cupissa. Ensimmäiset kisani äitinä. 2016.

Ensimmäisen raskauden aikana koin valtavan identiteettikriisin siitä, kuka minä olen, jos en voi potkunyrkkeillä. En tiennyt. En osannut mitään muuta ja olin antanut lajiin kaikkeni. Olin mukana joka solullani. Elin ja hengitin potkunyrkkeilyä.

Ja sitten syntyi hän, joka muutti kaiken pysyvästi.

Pieni tyttäreni.

Minusta tuli äiti ja se oli parempaa kuin mikään ikinä. Voi ehkä sanoa, että äitiys imaisi minut aivan täysillä mukanaan. Raskauden ja lapseni syntymän myötä tunsin jostain syystä itseni paremmin kuin koskaan. Uskalsin olla todella se, joka olen.

Tyttäreni opetti minulle, että olen niin paljon enemmän kuin urheilija tai potkunyrkkeilijä. Olen oikeastaan aika hyvä monissa asioissa, mutta olin antanut kaiken aikani ja energiani potkunyrkkeilylle.

Vuosi äitinä. Kuva: Petri Mast 2016.

Sain tietää olevani toisen kerran raskaana, kun minut oli jo valittu maajoukkueeseen edustamaan Suomea maailmanmestaruuskilpailuissa. Vain pari kuukautta ennen kilpailuita sain tiedon, että sisälläni kasvaa pieni ihme. Ei ehkä monenkaan mielestä sopiva aika tulla raskaaksi. Silti se tuntui juuri oikealta. Saimme ihanan pojan elämäämme juuri silloin, kun pitikin.

Pieni poikamme Sintti. 2018.

Valehtelisin, jos sanoisin, ettei yhtään harmittanut, että MM-kisat jäivät väliin. Tottakai se vähän harmitti. Olin elänyt potkunyrkkeilylle niin kauan, että tahto kilpailla oli syvällä sisälläni. Ja sieltä en usko sen koskaan täysin häviävän.

Pelästyin kuitenkin hieman sitä, miten vähän MM-kisojen väliin jääminen lopulta harmittikaan. Pelästyin sitä, että olen huono urheilija, kun minua ei harmittanut tärkeimpien kisojen väliin jääminen sen enempää. Mutta tiedättekö mitä? Se, että lapseni ovat minulle tärkeämpää kuin MM-kisat, ei tee minusta huonoa urheilijaa.

Toisen raskauden aikana ei mitään identiteettikriisiä ollut, kaikki tuntui juuri oikealta. Tunsin jollain tavalla olevani elämässäni juuri oikeassa paikassa.

Jotenkin jo silloin raskausaikana mietin, että ehkä en enää kilpailekaan. Ehkä on jo muiden aika. Olen saanut oman aikani ja urheilin sen niin kuin parhaaksi näin, mutta ehkä sen kaiken aika olisi nyt ohi. Ajatus suretti minua hieman, surettaa nytkin, mutta toisaalta mietin, että sitten on tilaa muille upeille jutuille.

Kilpailemisen lopettaminen ei tuntunut niin pahalta ajatukselta kuin kuvittelin.

Tietyllä tapaa ajatus kilpailemisen lopettamisesta oli jopa helpotus ja antoi minulle myös vapauden palautua synnytyksestä juuri sillä tahdilla kuin kehoni kaipasi. Järkevästi ja antamalla keholle aidosti aikaa palautua. Äitiysfysioterapiaan syventyneenä olen ymmärtänyt, että kiirehtimällä liian kovan liikunnan pariin voi aiheuttaa kehoon vaurioita, joista ongelmat ilmenevät vasta kymmenen vuoden päästä. Nyt olen malttanut kuunnella kehoani ja kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin.

Minulta on kyselty paljon siitä, milloin kilpailen ja vieläkö kilpailen. Olen vastannut, että haluaisin kyllä, mutta en tiedä milloin. Tämä on totta, mutta ei ihan koko totuus. Oikeasti olen nimittäin halunnut vastata, että nyt ei ole sen aika. Ei nyt eikä vuoden päästä, en tiedä onko koskaan. Lapseni ja perheeni tarvitsevat minua enemmän kuin potkunyrkkeily. Olen tyytynyt sivuuttamaan keskusteluaiheen, koska en ole jaksanut selittää asiaa auki perinpohjaisesti. Olen ehkä pelännyt, ettei monikaan ymmärtäisi.

Ja sitten olen muistanut, että eihän sillä ole merkitystä, vaikkei kukaan muu ymmärtäisikään päätöstäni. Ei sitä tarvitse selittää mitenkään eikä kenellekään.

Tällä hetkellä en suunnittele kilpailevani. There. I said it out loud.

Kuva on muuten vanha. Nykyään mustaa vyötä koristaa jo 2 danin arvo.

Kyseessä ei ole välttämättä lopullinen päätös ”hanskat naulaan”-tyylisesti. Aion jatkaa treenaamista, mutta täysin lasteni ja perheeni ehdoilla. Treenaamista en toki voisikaan lopettaa, sillä liikkumattomuudesta tulee minulle todella ahdistunut ja paha olo. Liikunta ja liikkuminen ovat olennainen osa arkeamme, joten ongelma ei tule olemaan se, että en voisi treenata niin paljon kuin haluan.

Paljon treenaaminen ja kilpaileminen ovat kuitenkin kaksi täysin eri asiaa. Olen nähnyt, mitä kilpaileminen maailman huipulla vaatii. Tällä hetkellä en ole valmis antamaan sellaista panostusta kilpailemiseen kuin haluaisin ja vaadin itseltäni. En yksinkertaisesti voi kilpailla ikään kuin puuhastellen.

Se on aina ollut mulle kaikki tai ei mitään.

Lapseni ovat vahvistaneet omia arvojani ja haluani elää niiden arvojeni mukaisesti. Olen viime vuosina työskennellyt paljon omien arvojeni kanssa, ja pohtinut sitä, miten voisin elää sellaista elämää, mikä on arvojeni mukaista. Omannäköistäni elämää.

”It takes courage to grow up and become who you really are. [E. E. Cummings]

Ei varmaan ole mitenkään tavatonta, että lapset ovat elämässä kaikkein tärkeintä. Näin on varmasti hyvin monella muullakin, ja toivon mukaan niin onkin. En voi kuvitella tilannetta, että mikään menisi lasteni edelle. He ovat kalleimmat aarteeni.

Minulle tärkeintä on luoda lapsilleni turvallinen lapsuus ja teen kaikkeni, että he tietävät jokaikinen päivä, että heitä rakastetaan äärettömän paljon omana itsenään ja jokaikinen sekunti. Haluan olla aidosti läsnäoleva vanhempi. Haluan, että lapseni muistavat, että olin paikalla ja heitä varten, kun he tarvitsivat minua. En halua joutua joka ilta sanomaan, että ”äitin on nyt mentävä treeneihin”.

Koen, että kilpaileminen tässä elämäntilanteessa veisi liikaa aikaani lapsilta ja perheeltä. Se ei olisi omien arvojeni mukaista toimintaa.

Tuntisin olevani jatkuvasti väärässä paikassa. Kotona lasten kanssa kokisin, että minun pitäisi olla treeneissä ja treeneissä kokisin, että minun pitäisi olla kotona lasteni ja mieheni kanssa. Jatkuva riittämättömyyden tunne on todella rasittavaa.

Voitin Euroopan mestaruuden tyttäreni ollessa 1v 2kk.

Tilanne oli hieman erilainen esikoisemme syntymän jälkeen, koska olin pelkästään kotona hänen kanssaan. En tehnyt töitä eivätkä treenit illalla tuntuneet liian pitkältä erolta yhteisen päivän jälkeen. Nyt esikoisemme käy jo päiväkodissa ja illalla mennään paljon aikaisemmin nukkumaan (juuri treenien aikaan), joten yhteistä aikaa ei ole muutenkaan ihan yhtä paljon kuin hänen ollessa vuoden ikäinen.

Mielestäni on myös erittäin tärkeää, että perhe viettää yhdessä aikaa päivittäin ja meidän tapauksessa illat ovat niitä koko perheen yhteisiä hetkiä. Ei tunnu hyvältä aina lähteä treeneihin heti, kun mieheni tulee töistä kotiin. Haluan viettää myös hänen kanssaan aikaa. Olen hyvin perhekeskeinen ihminen.

Silloin, kun meitä oli vasta kolme. Pikkumimmi 1 v. Kuva: Petri Mast 2016.

Tiedän, että tämä on oikea ratkaisu. Ehkä lopullinen, ehkä ei. Never say never. Jos jossain vaiheessa elämäntilanne vaikuttaa sopivalta kisoihin valmistautumiseen, teen sen. Palo kilpailemiseen ei ole kuollut tai hävinnyt.

Elämässä on vaan jotain niin paljon arvokkaampaa, että kisakehästä sivuun jääminen ei ole oikeastaan edes vaikeaa. Ei yhtään.

My diamonds.

Olen saanut urheilulta paljon. Valtavasti. Olen myös joutunut luopumaan asioista urheilun takia. Väittäisin silti, että tässä kohtaa ollaan vahvasti plussan puolella.

EM-finaalin ratkettua Sloveniassa 2016. Vihdoinkin kultaa!

Olen saanut ihania ystäviä, todella tärkeitä ihmisiä elämääni, olen oppinut paljon (siis muustakin kuin lajista), olen saanut edustaa Suomea ympäri maailmaa, voittanut ja hävinnyt. Olen matkustellut sellaisissa paikoissa, joihin ei tulisi ehkä muuten mentyä, mutta jotka olivat näkemisen arvoisia. Olen tavannut hienoja ja viisaita ihmisiä, taitavia urheilijoita. Olen saanut otella maailman parhaimpien kanssa.

Olen vienyt itseni, kehoni ja mieleni urheilun vuoksi äärirajoille ja välillä ylikin. Tiedän, että pystyn mihin tahansa, kun päätän niin.

Potkunyrkkeily imaisi minut mukaansa ihan täysillä, vuosi oli 2005. Päätin peruskurssin ekoissa treeneissä, että minusta tulee tässä hommassa paras. En tiedä, millaista elämäni olisi, jos en olisi valinnut tätä tietä. Kiitän valmentajaani Pasia erityisesti siitä, että hän aikanaan rohkaisi minua osallistumaan potkunyrkkeilyn peruskurssille. Ajatella, mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi, jos en olisi uskaltanut!

Euroopan mestari.

Tiedoilla, jotka minulla on tänä päivänä – urheilemisesta, treenaamisesta, levosta, ravinnosta, erityisesti itsestäni ja elämästä ylipäätään – tekisin monta asiaa eri tavalla ja hieman järkevämmin. Tekisin monta asiaa ja valintaa kunnioittaen selkeämmin omia arvojani. Kasvoin aikuiseksi urheilun maailmassa ja se ei aina ollut helppoa. Kaikki tekemäni virheet ja kokemukset ovat kuitenkin osa minua enkä olisi sama ihminen nyt, jos näitä mokia ja erehdyksiä en olisi tehnyt. Mitään varsinaisesti kaduttavaa ei ole, mutta muutaman ylirasitustilan olisin mielelläni välttänyt.

Lajin parista en suunnitellut katoavani. Ohjaan leirejä ja teen fysiikkavalmennusta kamppailijoille. Toivon, että voin omista kokemuksistani oppineena estää muita tekemästä ainakaan samoja virheitä, joita itse tein.

Treenaan lajia itse luultavasti niin kauan kuin jalka nousee.

Rakkaudesta lajiin.

Petri Mast 2015.